Vahvasti add-positiivinen

Olen elänyt viime kuukaudet kuin täi tervassa. Mikä minua vaivaa? Minä, joka yleensä nukun kuin tukki, hoipun apteekkiin nukahtamislääkeresepti taskussani. En ymmärrä, mitä teen niillä, koska nukahtaminen ei ole ongelmani vaan se, että herään kolme-neljä tuntia liian aikaisin. Toinen ymmärtäväinen lääkäri määrää mielialalääkkeitä, mutta enhän minä ole masentunut! Vai olenko? Ahdistusmöykky rintalastan alla on kasvanut niin isoksi, että tuntuu suoranaiselta ihmeeltä etten ole jo haljennut. Menneen vuoden aikana on kyllä sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, mutta luulen selvinneeni kaikesta. Minähän luikertelen iloisesti ja ehjin nahoin vaikka mistä pinteestä. Silti tunnen olevani kuin marionettinukke narut solmussa. Kuka kumma sotki ne ja kaiken lisäksi sammutti näyttämöltä valot?

Haen uutta työpaikkaa ja päivitän ansioluetteloni. Se on pitkä, mutta oudon hajanainen. Keskeneräiset työni jäävät roikkumaan, kun surffaan netissä loputtomaan keskustelupalstojen, artikkeleiden ja tutkimusten virtaan. Eräänä päivänä herään päiväuniltani puhelinsoittoon ja valaistuneena totean soittajalle, ettei elämässäni ole oikeastaan mitään järkeä. Olen syöksynyt kaikkiin suuriin ratkaisuihin kuin päätön kana, noin suurinpiirtein minuutin harkinta-ajalla. Se on totta, myöntää soittajakin, ja minusta tuntuu että alan olla oikeilla jäljillä.

Räpiköin edelleen nettiartikkeleiden virrassa, ja lopulta rohkenen tilata ajan hyväksi tiedetylle neurologille. Odotusaika vastaanotolle on pitkä. Miten selviäisin joulun yli ahdistusmöykkyni kanssa? Onkohan olemassa muita yhtä hyviä asiantuntijoita? Keskustelupalstalta löytyy vihje ja tartun siihen. Nettiajanvaraus väittää, että kyseisellä lääkärillä on kuluvana vuonna vain yksi vapaa aika, ja se on hyvin, hyvin pian... Klikkaan hyväksy-painiketta ja varaus on sillä selvä. Minulla on kolme tuntia aikaa. Takki, lapaset, kassi, puhelin. Puhelin? Puhelin on kassissa. Entä avaimet? Takin taskussako? En ikinä ehdi mihinkään ajoissa!

Kun saavun kaupunkiin, on jo pimeää. Tarkistin lähtiessäni reitin ja aikataulut, mutta pysäkillä en ole enää varma osoitteesta. Bussi sukeltaa syvälle kaupungin ytimeen ja minä panikoin missä minun pitikään jäädä pois. Korttelit ovat jokseenkin tuttuja, mutta pimeys hämää ja bussista hypättyäni taaperran epätoivoista siksakkia korttelista toiseen. Kello käy, juoksen. Kello on itse asiassa jo todella paljon ja pingon lujempaa. Kun lääkärikeskuksen valomainos lopulta pilkottaa puiston laidassa, tunnen valtavaa helpotusta ja samassa puhelin soi. Ystävällinen ääni esittelee itsensä ja kysyy, olenko tulossa vastaanotolle. Puuskutan anteeksipyynnön ja selittelen eksyneeni. Olenkohan väärässä jos väitän, että diagnoosini varmistui jo tuolloin?

"Antaa erittäin tyypillisen ADD-anamneesin."

Myöhemmin marssin hämmentyneenä apteekkiin. Sain salapoliisintyöni päätökseen, aavistin oikein, mutten enää muista kumpaan taskuun työnsin vuoronumerolipukkeen.