Diagnoosin saatuani olin aluksi innoissani. Kaikille elämäni epämääräisyyksille tuntui löytyvän selitys, palaset loksahtelivat kohdalleen. Aloitettuani lääkityksen huomasin kuitenkin tarkastelevani mennyttä vierain silmin, uudesta katselukulmasta. Aivan kuin joku olisi järjestellyt kirjahyllyni uudelleen. Tiedättehän tunteen? Sama hylly, samat vanhat kirjat, mutta uusi järjestys muuttaa koko huoneen ilmeen ja vaatii totuttelua.
Välillä kiusaan itseäni ajattelemalla miksen valinnut silloin kauan sitten toisin tai pakottanut itseäni keskittymään, pinnistellyt enemmän, hortoillut vähemmän. Olisinpa normaali.
Ostoshelvetin jouluruuhkassa mietin asiaa tarkemmin. Onko normaalia sulloa lapsi kuumaan toppapukuun ja sitten tuntikausiksi ostoskärryihin muhimaan? En tiedä, ehkä. Ainakin se näyttää olevan yleinen tapa. Lapsen reaktio, siis keuhkojen pohjasta nouseva huuto, vaikuttaa eittämättä normaalilta. Minäkin kirkuisin. Onko normaalia, että aikuinen ihminen käyttää ostoskärryjä hyökkäysvaununa? Miksi muutama hassu juhlapyhä saa meidät vajoamaan joukkotranssiin ja lastaamaan jääkaapin täyteen elintarvikkeita, joista iso osa päätyy lopulta bioastiaan? Kuinka moni edes vaivautuu pohtimaan koko hälinän tarkoitusta?
Moniko meistä on normaali? Miten se määritellään?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti