Eteenpäin

Vuoden viimeisen Hesarin kulttuurisivuilla on Kari Hotakaisen kirjoitus, joka on alkujaan laadittu jälkisanoiksi Veijo Meren romaaniin. Jutun alkua lukiessani en voinut olla nauramatta ja mietin, onko Hotakainenkin addi. Tuntosarvet pörhöllään skannaan ympäristöäni ja näen mahdollisia addeja kaikkialla niin kuin vauvakuumeinen näkee raskaana olevia naisia.

Samassa Hesarissa Marianne Faithfull julistaa: "Mikään minun elämässäni ei ole normaalia". Haa, tell me about it! Yhtenä aamuna päähäni iskeytyi lannistava ajatus. Tässä sitä nyt ollaan, taistelemassa hamaan loppuun saakka jonkun kirotun oirehyytymän kanssa. Pahus. Mutta hei, olen huristellut näillä samoilla aivoilla syntymästäni saakka ja olen vielä tässä. En ehkä yhtä pitkällä kuin jotkut, mutta onhan minulla sentään katto pääni päällä, työtä, parhaillaan imuria ulkoiluttava siippa, jääkaapissa ruokaa (ja skumppaa), muutama ystävä. Mitä vielä tarvitsen?

ADD on kolmas saamani diagnoosi vuoden 2008 aikana, ja välillä elo on kieltämättä tuntunut pelkältä sattumanvaraiselta geenien ja solujen törmäilyltä. Toisinaan olisi mukavaa vain hukuttautua unihiekkaan tai painua pohjaan Mariaanien hautaan Egotrippiä komppamaan. Mutta ei, en luovuta vaan jatkan räpiköimistä. Kellun, jos väsyttää, ja vilkutan kun muut kroolaavat ohi. Kyllä se siitä.

Hyvää uutta vuotta!

Olen kulkenut pitkän matkan mutta olen vasta tässä.
"Olet vasta tässä" he sanovat.
Mutta kukaan ei kysy kuinka kaukaa olen tähän hetkeen tullut."
(Maaria Leinonen)