Hups!

En muistanut täyttää tietokonetta
mutta päivitin tiskikoneen
kehystin aikataulut.
Lopulta nukahdin päättömästi
jalat tyynyllä.

Mörkö

Oho, uhkuinpa eilen, eikun siis toissapäivänä, intoa. Jos postauksen perusteella kuvittelit, että tätä blogia kirjoittaa joku tolkuton positiivari tai kestouhkuilija, niin varaudu kuvitelmiesi romahtamiseen.

Ennen lääkityksen aloittamista olin ahdistunut. Etenkin unettomina aamuyön tunteina ahdistus oli kuristavaa. Nyt olen saanut unenlahjani takaisin, mutta silti usein aamuisin peittoni alta löytyy Tukisukan sijasta Mörkö. Tunnethan Mörön? Se on se mörisevä, möhkälemäinen olento, joka haahuilee ympäri Muumilaaksoa. Kukaan ei ymmärrä Mörköä, monet jopa pelkäävät sitä, vaikka pohjimmiltaan se on hyväntahtoinen ja kaipaa vain ystävää.

Vuoden ensimmäisenä aamuna mörköilin taas kerran peittoni alla ja kelasin elämääni taaksepäin. Menneet tapahtumat ja tuttavuudet vilistivät silmissäni. Mikäs sen rattoisampaa ajankulua kuin itsensä vertailu muihin. Muistelin, että sillä yhdelläkin ikätoverillani on nykyään kuusi lasta ja toisen tyypin tohtorinväitöksestä on jo vuosia. Tietoisuuteen tupsahteli ikävästi sellaisiakin tyyppejä, jotka ovat jo sekä tohtoreita että kuuden lapsen äitejä. Entä mikä minusta tuli? Mörkö! Haahuilija, joka etäältä seuraa toisten menemisiä ja tulemisia.

Elämä on toisinaan kauheaa, tahmaista ja vaikeaa. Minulla on tahmaamiselle pätevä syykin, vaikkei diagnoosin taakse kokonaan voikaan piiloutua. Alkaneen vuoden tavoitteena voisi olla, että yritän olla itseäni kohtaan edes hitusen armollisempi. Turha piiskata itseään asioilla, joille ei vain voi mitään. Jos Mörkö taas ilmestyy aamulla, yritän ymmärtää ja taputan itseäni hellästi.

Eteenpäin

Vuoden viimeisen Hesarin kulttuurisivuilla on Kari Hotakaisen kirjoitus, joka on alkujaan laadittu jälkisanoiksi Veijo Meren romaaniin. Jutun alkua lukiessani en voinut olla nauramatta ja mietin, onko Hotakainenkin addi. Tuntosarvet pörhöllään skannaan ympäristöäni ja näen mahdollisia addeja kaikkialla niin kuin vauvakuumeinen näkee raskaana olevia naisia.

Samassa Hesarissa Marianne Faithfull julistaa: "Mikään minun elämässäni ei ole normaalia". Haa, tell me about it! Yhtenä aamuna päähäni iskeytyi lannistava ajatus. Tässä sitä nyt ollaan, taistelemassa hamaan loppuun saakka jonkun kirotun oirehyytymän kanssa. Pahus. Mutta hei, olen huristellut näillä samoilla aivoilla syntymästäni saakka ja olen vielä tässä. En ehkä yhtä pitkällä kuin jotkut, mutta onhan minulla sentään katto pääni päällä, työtä, parhaillaan imuria ulkoiluttava siippa, jääkaapissa ruokaa (ja skumppaa), muutama ystävä. Mitä vielä tarvitsen?

ADD on kolmas saamani diagnoosi vuoden 2008 aikana, ja välillä elo on kieltämättä tuntunut pelkältä sattumanvaraiselta geenien ja solujen törmäilyltä. Toisinaan olisi mukavaa vain hukuttautua unihiekkaan tai painua pohjaan Mariaanien hautaan Egotrippiä komppamaan. Mutta ei, en luovuta vaan jatkan räpiköimistä. Kellun, jos väsyttää, ja vilkutan kun muut kroolaavat ohi. Kyllä se siitä.

Hyvää uutta vuotta!

Olen kulkenut pitkän matkan mutta olen vasta tässä.
"Olet vasta tässä" he sanovat.
Mutta kukaan ei kysy kuinka kaukaa olen tähän hetkeen tullut."
(Maaria Leinonen)

Normaali

Diagnoosin saatuani olin aluksi innoissani. Kaikille elämäni epämääräisyyksille tuntui löytyvän selitys, palaset loksahtelivat kohdalleen. Aloitettuani lääkityksen huomasin kuitenkin tarkastelevani mennyttä vierain silmin, uudesta katselukulmasta. Aivan kuin joku olisi järjestellyt kirjahyllyni uudelleen. Tiedättehän tunteen? Sama hylly, samat vanhat kirjat, mutta uusi järjestys muuttaa koko huoneen ilmeen ja vaatii totuttelua.

Välillä kiusaan itseäni ajattelemalla miksen valinnut silloin kauan sitten toisin tai pakottanut itseäni keskittymään, pinnistellyt enemmän, hortoillut vähemmän. Olisinpa normaali.

Ostoshelvetin jouluruuhkassa mietin asiaa tarkemmin. Onko normaalia sulloa lapsi kuumaan toppapukuun ja sitten tuntikausiksi ostoskärryihin muhimaan? En tiedä, ehkä. Ainakin se näyttää olevan yleinen tapa. Lapsen reaktio, siis keuhkojen pohjasta nouseva huuto, vaikuttaa eittämättä normaalilta. Minäkin kirkuisin. Onko normaalia, että aikuinen ihminen käyttää ostoskärryjä hyökkäysvaununa? Miksi muutama hassu juhlapyhä saa meidät vajoamaan joukkotranssiin ja lastaamaan jääkaapin täyteen elintarvikkeita, joista iso osa päätyy lopulta bioastiaan? Kuinka moni edes vaivautuu pohtimaan koko hälinän tarkoitusta?

Moniko meistä on normaali? Miten se määritellään?

Hukkaanheitettyä aikaa

Kuva: © Graeme Mitchell, 2007

Tämä juttu on vanha mutta kopsahtaa yhä edelleen ainakin allekirjoittaneen nilkkaan: "Uusien ylioppilaiden 32,5 prosentin osuus vuosittain yliopisto-opintonsa aloittavista on Vanhasen mielestä turhan alhainen ja välivuosia kertyy monille liikaa.
-Saavathan nuoret toki aikansa kulumaan, mutta toisaalta kyse on hukkaanheitetystä ajasta. Ainakin pääministerin näkökulmasta ne ovat turhia vuosia."

Vanhasyhteiskunnassa normaali ihminen suorittaa kiltisti oppivelvollisuutensa määräajassa, siirtyy sulavasti jatko-opintoihin ja edelleen työelämään. Kaunis ajatus, mutta kuinkahan monen 18-vuotiaan tulevaisuudensuunnitelmat ovat todellisuudessa noin selkeät? Oikean suunnan löytäminen voi olla hankalaa, ja todennäköisesti vielä tuplasti hankalampaa jos sattuu olemaan addi. Vanhanen saattaisi vajota syvään epätoivoon jos tietäisi mitä kaikkea esimerkiksi minä olen ehtinyt puuhailla reilun kolmenkymmenen elinvuoteni aikana...

Onkohan arvoisa pääministeri lainkaan tietoinen esteistä, joihin tavallinen taatiainen saattaa törmätä yrittäessään selvittää elämänsä suuntaa? Onkohan kenelläkään päättäjistä pienintäkään hajua niistä seinistä, joihin addi ehkä joutuu hakkaamaan päätään jotta ei syrjäytyisi, tai jotta häntä ei syrjäytettäisi. Itse yritin taannoin päästä ammatinvalintapsykologin juttusille. Aikaa varatessani kävi ilmi, että jono oli kahden kuukauden mittainen. Työvoimatoimistossamme oli sillä hetkellä vain yksi psykologi, jonka työkenttään kuului kaksi vilkasta eteläsuomalaista pikkukaupunkia. Diagnoosini varmistuttua mietin, miten addin on mahdollista selvitä työelämäsirkuksessa tai ylipäätään päästä työelämään ilman asiantuntevaa ohjausta, kun taviksillakin taitaa jo tehdä tiukkaa. Työtön addi ei välttämättä saa kaipaamaansa tukityöpaikkaa määrärahojen puutteen vuoksi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, voi jo pelkän ADHD/ADD-diagnoosin saaminen olla vaikeaa jos yksityislääkäriin ei ole varaa.

Joistakin asioista tässä maassa kuitenkin huolehditaan naurettavan ponnekkaasti. Samaan aikaan kun moni addi kamppailee selviytyäkseen tavallisista arkipäivän kiemuroista ja maailma on ajautumassa lamaan, on sosiaali- ja terveysministeriö asettanut erityisen tupakkatyöryhmän, joka ankaran työnsä tuloksena ehdottaa muun muassa lakupiippujen hyllyttämistä. Lakupiippujen nostattama huvittunut ärtymys saavutti huippunsa tänä aamuna lukiessani Hesarin mielipideosastolta kirjoitusta, jossa vaadittiin tiedemiehiä etsimään keinoja flunssan nujertamiseksi: "Olisi todella ajateltava, miten paljon flunssat tuottavat tappiota yksittäiselle ihmiselle, kansakunnasta tai maailmasta puhumattakaan".

Matti Vanhasen lisäksi kansalaisetkin ovat jo huolissaan tuottavuusnäkökohdista, hurraa! No, ainakin yksi kansalainen. Valveutuneisuudellaan ja vilpittömällä kirjoituksellaan hän kiihdytti aamutahmean mielikuvitukseni kiitolaukkaan. Mitä mieltä on Katainen? Älähtäisikö Niinistö? Visioin, että mikäli flunssan aiheuttamat tappiot herättäisivät laajempaa huolta, saattaisi huomio lopulta kiinnittyä myös harvinaisempiin sairauksiin ja oireyhtymiin. Ihanassa aamupäiväunelmassani Hesarin äärellä näin yhtäkkiä kaikki maailman addit ja assit nousemassa joulumuumimukin syvyyksistä uudestisyntyneinä, loistavan tehokkaina tuotantoyksikköinä. Unessani deletoin blogini (ajanhukkaa), liimasin metyylifenidaattilaastarin otsaani ja keskityin tuottamaan. Mikä parasta, tuottavana yksikkönä kykenin entistä paremmin tukemaan uusia hienoja työryhmiä, joiden yhtenä päämääränä oli selvittää Halvan vanhojen autojen ja yksityisautoilun lisääntymisen välisiä yhteyksiä.

Nykyajan hullutuksia
Tai mitä sairauksia ne lieneekään
Ei elämästä enää edes juovu
Nykyajan hullutuksia
Tuskin seurauksia me mietitään
En elämästä silti koskaan luovu
Elämää elämää (elämää elämää on tämäkin)
Elämää
(Leevi And The Leavings: Elämää)

"Kello on jo kuusikymmentä", sanoi Nalle Puh

Löysin linkin ja sain idean Add-Pupun blogista. Kiitos!

Kökösti suomennettuna:

"Kuin ilmetty Nalle Puh

Nalle Puh on kuin inattentiivisen tarkkaavuushäiriön ruumiillistuma. Vaikka Puh on hyvin rakastettava, lojaali ja ystävällinen, hän on myös tarkkaamaton, veltto, hidas ja motivoimaton. Hän on pää pilvissä elelevä päiväunelmoija. Tätä voisi kutsua myös Space Cadet -tyyliseksi ADHD:ksi."
http://newideas.net/adhd/different-types-adhd/inattentive-type

Space Cadet, mitä ihmettä?

"Henkilö, joka kadottaa usein huomiokykynsä. Hän ei puhuteltaessa välttämättä vastaa. Kyseinen tyyppi ei kuitenkaan välttämättä ole tyhmä tai nisti. Hän vain uppoaa omiin päiväunelmiinsa niin helposti, että tietoisuus ympäröivästä fyysisestä maailmasta katoaa kokonaan. "
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=space+cadet

Jep, minähän se olen, kadonneena avaruuteen. Tosin Amenin luokitusten mukaan tässä nallessa on myös ripaus jänöä. Joissakin asioissa saatan nimittäin olla hyvinkin impulsiivinen ja itsepäinen. Kysypä huviksesi, haluanko lähteä fillarilla Timbuktuun ja samassa löydät minut jo pihalta pumppaamasta ilmaa renkaisiin... Tiskikoneen tyhjennyksen ja pyykkäyksen kanssa saatan sen sijaan jahkailla loputtomiin *huokaus*.

Vahvasti add-positiivinen

Olen elänyt viime kuukaudet kuin täi tervassa. Mikä minua vaivaa? Minä, joka yleensä nukun kuin tukki, hoipun apteekkiin nukahtamislääkeresepti taskussani. En ymmärrä, mitä teen niillä, koska nukahtaminen ei ole ongelmani vaan se, että herään kolme-neljä tuntia liian aikaisin. Toinen ymmärtäväinen lääkäri määrää mielialalääkkeitä, mutta enhän minä ole masentunut! Vai olenko? Ahdistusmöykky rintalastan alla on kasvanut niin isoksi, että tuntuu suoranaiselta ihmeeltä etten ole jo haljennut. Menneen vuoden aikana on kyllä sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, mutta luulen selvinneeni kaikesta. Minähän luikertelen iloisesti ja ehjin nahoin vaikka mistä pinteestä. Silti tunnen olevani kuin marionettinukke narut solmussa. Kuka kumma sotki ne ja kaiken lisäksi sammutti näyttämöltä valot?

Haen uutta työpaikkaa ja päivitän ansioluetteloni. Se on pitkä, mutta oudon hajanainen. Keskeneräiset työni jäävät roikkumaan, kun surffaan netissä loputtomaan keskustelupalstojen, artikkeleiden ja tutkimusten virtaan. Eräänä päivänä herään päiväuniltani puhelinsoittoon ja valaistuneena totean soittajalle, ettei elämässäni ole oikeastaan mitään järkeä. Olen syöksynyt kaikkiin suuriin ratkaisuihin kuin päätön kana, noin suurinpiirtein minuutin harkinta-ajalla. Se on totta, myöntää soittajakin, ja minusta tuntuu että alan olla oikeilla jäljillä.

Räpiköin edelleen nettiartikkeleiden virrassa, ja lopulta rohkenen tilata ajan hyväksi tiedetylle neurologille. Odotusaika vastaanotolle on pitkä. Miten selviäisin joulun yli ahdistusmöykkyni kanssa? Onkohan olemassa muita yhtä hyviä asiantuntijoita? Keskustelupalstalta löytyy vihje ja tartun siihen. Nettiajanvaraus väittää, että kyseisellä lääkärillä on kuluvana vuonna vain yksi vapaa aika, ja se on hyvin, hyvin pian... Klikkaan hyväksy-painiketta ja varaus on sillä selvä. Minulla on kolme tuntia aikaa. Takki, lapaset, kassi, puhelin. Puhelin? Puhelin on kassissa. Entä avaimet? Takin taskussako? En ikinä ehdi mihinkään ajoissa!

Kun saavun kaupunkiin, on jo pimeää. Tarkistin lähtiessäni reitin ja aikataulut, mutta pysäkillä en ole enää varma osoitteesta. Bussi sukeltaa syvälle kaupungin ytimeen ja minä panikoin missä minun pitikään jäädä pois. Korttelit ovat jokseenkin tuttuja, mutta pimeys hämää ja bussista hypättyäni taaperran epätoivoista siksakkia korttelista toiseen. Kello käy, juoksen. Kello on itse asiassa jo todella paljon ja pingon lujempaa. Kun lääkärikeskuksen valomainos lopulta pilkottaa puiston laidassa, tunnen valtavaa helpotusta ja samassa puhelin soi. Ystävällinen ääni esittelee itsensä ja kysyy, olenko tulossa vastaanotolle. Puuskutan anteeksipyynnön ja selittelen eksyneeni. Olenkohan väärässä jos väitän, että diagnoosini varmistui jo tuolloin?

"Antaa erittäin tyypillisen ADD-anamneesin."

Myöhemmin marssin hämmentyneenä apteekkiin. Sain salapoliisintyöni päätökseen, aavistin oikein, mutten enää muista kumpaan taskuun työnsin vuoronumerolipukkeen.